Suoraa puhetta

Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa ajatuksiani suoraan sydämestäni, siitä miltä musta oikeasti tuntuu. Harva sitä oikeasti tietää. Se on helppo valehdella olevansa okei netin välityksellä, mutta hei oikeasti! Jos kerron olevani okei tai että on hyvä fiilis niin kyllä ne kaverit silloin tuntuu pörräävän ympärällinä. No, entäs sitten kun kerronkin ettei kaikki nyt olekaan hyvin, tuntuu kuin olisin jokin rutto jota kaikki pelkää ja kaikkoaa ympäriltäni.

Mä olen totaalisen kyllästynyt siihen jos kysyn Facebookissa tai tekstarilla "Moikka, mitä kuuluu? Nähdäänkö joku päivä vaikka ensi viikolla tai sitten kun sulle sopii?" Joudun välillä odottamaan viikko tolkulla tai melkein kuukauden vastausta. Tälläkin hetkellä odotan vastausta yhdeltä kaverilta, että milloin näemme.

Josta tuleekin mieleeni kysymys: oletteko koskaan ajatelleet, että miltä siitä toisesta osapuolesta mahtaa tuntua kun samat vastaukset tuntuu pyörivän ympyrää. "Moi sori etten oo vastannu, mut nyt on kiirus", ja kun vastaan jotakin vastausta ei aina välttämättä tulekaan.
"Nyt on sen verran kiirettä etten ehdi näkemään, parisuhdetta jne." , hei hieno homma toi parisuhde, mutta älkää hyvät ihmiset unohtako kavereitanne. Ei joka kerta voi olla sen omaan rakkaansa kanssa tai kiirettä; tai jos on niin hei laittakaa edes tekstarilla "Mitä kuuluu?", tuokin piristäisi mieltä oikein kovasti.
Jos olet väsynyt etkä siksi jaksa nähdä olisi se myös mukavaa kyetä uskomaan tuohon. Se, että saa heti torjuvan vastauksen vain sille ehdotukselle, että "nähdäänkö?" ei aina tunnu kivalta. Mutta entäs tämä: menet samana päivänä Facebook:iin tylsyyden takia kuluttamaan hieman aikaa ja kappas mitä näetkään heti ensimmäisen seinälläsi?
Kaverisi ketä juuri aikaisemmin kieltäytyi näkemästä sua on tehnyt tunteet murskaavan tilapäivityksen; "Oli aivan mahtava ilta, iso kiitos..." ja jonkun toisen ihmisen nimi. Ajattelitko mahdollisesti päpivitystä tehdessäsi, että myös minä olen kaveri listallasi ja satun tylsyydessäni käymään facebook:ssa ja voisin nähdä ko. päivityksen? Et. Tietenkin ajattelit kuinka mukavaa sinulla oli, etkä vain ajatellut väsyneenä sen pidemälle, että myös minä voisin nähdä sen. Joten kuinka se voisi ohittaa, kun se kerran on heti ensimmäisenä päivityksenä seinälläni?
Kyyneleethän siitä silmiin kirpoaa ja valahtaa poskille. Tämänkö arvoinen olen toisille? Valehtelun kohteeksi ei ole koskaan kiva joutua. Ei ainakaan näin.

Kaverit. Mitä se merkitsee teille? Eikö kaverit ole sitä varten, että heidän kanssaan mennään jonnekin, toisen luo tai tietää voivasa puhua asioista jotka painaa mieltään? Ei siinä ekana kukaan ole soittamassa äidilleen ja kysy "Niin hei oon näkemässä Maijaa ja aattelin kysyä, että mihin me mentäis kahville?" 
Itse en ainakaan koe tällä hetkellä noin. Tuntuu kuin äitini olisi kaveri mulle, eikä se välillä ärsyttävä auktoriteetti mun elämässäni.
Mikä on siis pielessä?
Pitääkö mun tosissani tuntea siten, että oma äiti, isoäiti tai musiikki ovat ainoat kaverit mitä mulla tällä hetkellä on?
Hei, en puhu nyt kenestäkään tietystä henkilöstä, ihan vain näin rehellistä purkausta.

Jos ette tahdo nähdä niin sanokaa se, älkää valehdelko. Jos ette vielä tienneet, niin valehteluu satuttaa enemmän kuin se, että sanotte suoraan.
Osittain valehtelun kohteeksi joutuminen on muokannut musta sellaisen kuin olen; luottamuksen puuttuminen, asioiden tekeminen joista et pidä ja uskallus. Kyllä vain, en uskalla olla omaitseni kaikkien seurassa.

Haluaisin vain, että tunnen olevani kaveruuden arvoinen.
Haluaisin vain, että äitini olisi mulle äiti ja isoäitini olisi mulle isoäiti.
Ei heidän pitäis olla niitä kavereita joille voi puhua mistä vain.
Haluan, että ihmiset oikeasti tietää, miltä tuntuu olla ihminen joka tuntee olevanssa yksin ja hukassa.
Haluan, että mulle ei kerrota että myös minä olen välillä erittäin ärsyttävä, koska tiedän myös itse.

Siksi haluankin kysyä teiltä minkälainen on tedän mielestänne ihanne kaveri?

-Frankie

We are something they're not

There's still something special between us, you know?
Something that you don't have with everyone.
So let's keep it that way, eh?
I still do care about you,
You're still so amazing.
I hope you know that and that I never stop loving you.
The love only changed, just like we did.

We are something they're not,
'cause we have that special bond between us.
I don't care that I can't have you.
The bond's stronger than love.
We have different kind of history than everybody else.
And that's something.
You're still in my heart as a memory.

-Frankie

The only hope for me is you

You held me
You cared about me
You were there
You loved me
You listened me
You took my pain away
You understood me
But now you're only in my heart.

You're not holding me
You don't understand me
You're not here
You don't love me
You're not listening
You're not taking my pain away
You don't understand me
But now you are not in my heart,
You are only a memory in my head.

xoxo
     Frankie

#MunSydänkuuluuJäälle

Se tunne vahvistuu vuosi vuodelta, jääkiekon aikaan. Mä tiedän sen vapauden tunteen, miltä se tuntuu. Kun saat vain luistella pää kolmantena jalkana tai kuin päätön kana. Se kun saat vain olla ajattelematta yhtikäs mitään, ainut mistä sillä hetkellä tiedät on valmentajan kuunteleminen harjoituksissa tai pelissä joukkue tovereiden kanssa kommunikointi.
Siinä pystyy unohtamaan kaiken muun, mikä voikaan olla parempaa kuin vapaus?

Nyt kun en ole ollut jäällä vuosi kausiin, melkein 10 vuoteen, tunnen olevani kahlittuna päällä maan. Aivan kuin jossakin häkissä niinkuin koe-eläin. Jokaisen pitäisi saada tuntea olevansa vapaa, oli sitten parisuhteessa tai ei. Mulle itselleni vapauden tunne, tai vapaus itsessään on jäällä olemista. Mä tunnen sen kuinka mun sydän huutaa hoosiannaa jääkiekkoa katsoessa, mun sydän kuuluu jäälle.

Suunnitelmia suunnitelmien perään. Mitä sitä voikaan sillä hetkellä tehdä, kun tietää tiettyjen asioiden olevan puutteellisia tai jotkin asiat eivät vain riitä.
Rahat ei riitä.
Kunto ei riitä.
Suunnitelmia lisää kaverin seurassa.
Lenkkareiden hankkiminen, lenkille siis, jotta saisi kuntonsa nousuun. Pitää saada reisilihakset rääkkiin, ei siellä harkoissa muuten selvitä hengissä. Pelkkää jalkatyötähän se suurimmaksi osaksi on. Lenkkeilyä lenkkeilyn perään.
Rahaakin pitäisi säästää, että saisi kausi maksun maksettua jos haluaa liittyä. Niin ja ne varusteet, no onneksi luistimet ovat toivonmukaan talella vielä. Kaikki muu pitäneekin hankkia uutena, mailasta alkaen. Rahaa uppoaa, mutta upotkoon kun kerran kyseessä on sellainen laji johon olen jo 10-13 vuotta sitten rakastunut pikkunassikkana. Kyllä siitä sitten tekeekin mieli maksaa, kun tietää saavansa tehdä sitä mistä pitää.
Hassua, muistan vieläkin vanhan pelinumeroni, vaikka siitä aikaa onkin... #18 FoPs:n paidoissa, voi niitä aikoja. En ole harmitellut kummemmin lopettamistani, silloisen joukkueen puolesta, mutta myöhemmin on ollut se olo, että ei mun pitäisi olla tuolla jäällä pelaamssa.
Se, että onko se ringetteä vai naisten jääkiekkoa ei ole väliä. Se, pelaanko missä seurassa ei ole, oli se sitten Forssassa FoPs:n paidoissa tai täällä Turussa Turun Ringeten paidoissa. Vaan se, että saan olla mukana niinkin hienossa lajissa ja seurassa pelaamassa.

-Frankie