Äitini oli luokkansa kanssa opintomatkalla Ranskassa, Pariisissa. Sain terveisiksi kortin, sekä tuliaisia. En millään malta odottaa, että saan tuliaiseni kotiin!
Viikko ilman puheluita juuri niin usein kuin haluaa oli aivan tuskaa. Tottumus kysymyshän se oli, ei niitä puheluita aina päivittäin ole; mutta se tieto ettet voi soittaa juuri silloin kuin haluat ja juuri niin usein kuin haluat ei ollut kovinkaan mukava. Toki sovittiin, että viesti per päivä ja pika puhelu per päivä. Oli kyllä aivan ihanaa kuulla äidin ääni "pitkästä" aikaa, kun soitin. Mikään ei ole itsestään selvää, mukavinta on pitää yhteyttä päivittäin, mutta mukavempaa on laittaa edes se yksi viesti per päivä ihmiselle joka tärkeä kun hän toisessa maassa.
Äitin reissu meni kuulemma loistavasti, mistä olen tietenkin iloinen. Yllättävintä oli se, että hän ei pelännytkään koneessa!
Ranska on ilmeisesti kallis maa, mutta vesi on kallista tuli itselleni täytenä yllätyksenä. Tosin eihän se mua koskettanut juuri lainkaan, enhän mä siellä Pariisissa ollut vaan äiti.
Se tunne kun äiti ilmoittaa ettei ole vieläkään löytänyt mitään kivaa mulle oli lievä pettymys... Kunnes äiti sitten ilmoitti, että löysikin mulle jotain kivaa! Aaah, tuliaisia Pariisista, jotakin konkreettista Pariisista! Mikä voikaan olla sen ihanempaa! Tuliaiset ovat aina olleet mieleeni ja varsinkin ne jotka tulevat aivan puun takaa.
Eiffelin huumaa, oh those lights; so beautiful
Oh, I've got something cool!
Mutta ennen kaikkea parasta oli saada äiti takaisin Suomeen; puhelin linjat ovat käyneet kuumana puheluista ;)
-Ronnie
