Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa ajatuksiani suoraan sydämestäni, siitä miltä musta oikeasti tuntuu. Harva sitä oikeasti tietää. Se on helppo valehdella olevansa okei netin välityksellä, mutta hei oikeasti! Jos kerron olevani okei tai että on hyvä fiilis niin kyllä ne kaverit silloin tuntuu pörräävän ympärällinä. No, entäs sitten kun kerronkin ettei kaikki nyt olekaan hyvin, tuntuu kuin olisin jokin rutto jota kaikki pelkää ja kaikkoaa ympäriltäni.
Mä olen totaalisen kyllästynyt siihen jos kysyn Facebookissa tai tekstarilla "Moikka, mitä kuuluu? Nähdäänkö joku päivä vaikka ensi viikolla tai sitten kun sulle sopii?" Joudun välillä odottamaan viikko tolkulla tai melkein kuukauden vastausta. Tälläkin hetkellä odotan vastausta yhdeltä kaverilta, että milloin näemme.
Josta tuleekin mieleeni kysymys: oletteko koskaan ajatelleet, että miltä siitä toisesta osapuolesta mahtaa tuntua kun samat vastaukset tuntuu pyörivän ympyrää. "Moi sori etten oo vastannu, mut nyt on kiirus", ja kun vastaan jotakin vastausta ei aina välttämättä tulekaan.
"Nyt on sen verran kiirettä etten ehdi näkemään, parisuhdetta jne." , hei hieno homma toi parisuhde, mutta älkää hyvät ihmiset unohtako kavereitanne. Ei joka kerta voi olla sen omaan rakkaansa kanssa tai kiirettä; tai jos on niin hei laittakaa edes tekstarilla "Mitä kuuluu?", tuokin piristäisi mieltä oikein kovasti.
Jos olet väsynyt etkä siksi jaksa nähdä olisi se myös mukavaa kyetä uskomaan tuohon. Se, että saa heti torjuvan vastauksen vain sille ehdotukselle, että "nähdäänkö?" ei aina tunnu kivalta. Mutta entäs tämä: menet samana päivänä Facebook:iin tylsyyden takia kuluttamaan hieman aikaa ja kappas mitä näetkään heti ensimmäisen seinälläsi?
Kaverisi ketä juuri aikaisemmin kieltäytyi näkemästä sua on tehnyt tunteet murskaavan tilapäivityksen; "Oli aivan mahtava ilta, iso kiitos..." ja jonkun toisen ihmisen nimi. Ajattelitko mahdollisesti päpivitystä tehdessäsi, että myös minä olen kaveri listallasi ja satun tylsyydessäni käymään facebook:ssa ja voisin nähdä ko. päivityksen? Et. Tietenkin ajattelit kuinka mukavaa sinulla oli, etkä vain ajatellut väsyneenä sen pidemälle, että myös minä voisin nähdä sen. Joten kuinka se voisi ohittaa, kun se kerran on heti ensimmäisenä päivityksenä seinälläni?
Kyyneleethän siitä silmiin kirpoaa ja valahtaa poskille. Tämänkö arvoinen olen toisille? Valehtelun kohteeksi ei ole koskaan kiva joutua. Ei ainakaan näin.
Kaverit. Mitä se merkitsee teille? Eikö kaverit ole sitä varten, että heidän kanssaan mennään jonnekin, toisen luo tai tietää voivasa puhua asioista jotka painaa mieltään? Ei siinä ekana kukaan ole soittamassa äidilleen ja kysy "Niin hei oon näkemässä Maijaa ja aattelin kysyä, että mihin me mentäis kahville?"
Itse en ainakaan koe tällä hetkellä noin. Tuntuu kuin äitini olisi kaveri mulle, eikä se välillä ärsyttävä auktoriteetti mun elämässäni.
Mikä on siis pielessä?
Pitääkö mun tosissani tuntea siten, että oma äiti, isoäiti tai musiikki ovat ainoat kaverit mitä mulla tällä hetkellä on?
Hei, en puhu nyt kenestäkään tietystä henkilöstä, ihan vain näin rehellistä purkausta.
Jos ette tahdo nähdä niin sanokaa se, älkää valehdelko. Jos ette vielä tienneet, niin valehteluu satuttaa enemmän kuin se, että sanotte suoraan.
Osittain valehtelun kohteeksi joutuminen on muokannut musta sellaisen kuin olen; luottamuksen puuttuminen, asioiden tekeminen joista et pidä ja uskallus. Kyllä vain, en uskalla olla omaitseni kaikkien seurassa.
Haluaisin vain, että tunnen olevani kaveruuden arvoinen.
Haluaisin vain, että äitini olisi mulle äiti ja isoäitini olisi mulle isoäiti.
Ei heidän pitäis olla niitä kavereita joille voi puhua mistä vain.
Haluan, että ihmiset oikeasti tietää, miltä tuntuu olla ihminen joka tuntee olevanssa yksin ja hukassa.
Haluan, että mulle ei kerrota että myös minä olen välillä erittäin ärsyttävä, koska tiedän myös itse.
Siksi haluankin kysyä teiltä minkälainen on tedän mielestänne ihanne kaveri?
-Frankie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti